Syksyllä 1957 tuli tietoon, että Enon Hutunvaarassa oli todettu radioaktiivisuuta kallioperässä. Tämä johti tutkimuksiin, joissa muutamien viikkojen kuluessa löytyi havaintopaikan läheisyydestä laaja ja melko hyvälaatuinen uraanimalmin lohkareviuhka, sekä radioaktiivisuutta usein paikoin peruskalliossa ja maavesissä. Tutkimukset laajenivat v. 1958 aikana alueelle, joka lähes 30 km pitkänä ulottui Kolilta Kaltimoon. Paitsi Hutunvaaran lohkareviuhkaa löydettiin ns. Herajärven kannaksen ja Riutan lohkareviuhkat, sekä suuri joukko muita uraanimineralisaatioiden merkkejä. Yleensäkin alue alkoi osoittaa uraaniprovinssin oireita, ja yhtiön ulkopuolisetkin asiantuntijat julkitoivat tämän ns. Kolin Jakson olevan siihen asti vahvimman uraanimalmeihin viittaavan löydöksen ei vain Suomessa vaan koko Skandinaviassa.

Vuoden 1958 aikana löydettiin Hutunvaarassa (=Paukkajanvaaran kaivosalue) kaksi pientä rakotäytetyyppistä malmipuhkeamaa sekä joukko pikivälkejuonia. Puhkeamat ristittiin Mårtenson- ja Kunnansuo -malmioiksi. Nämä kairattiin vuoden loppuun mennessä 15-20 m:n profiilivälein 50-60 m:n syvyyteen, sekä koelouhittiin.

Ensimmäiset murskaus- ja rikastuskokeilut

Kun laajalla tutkimusalueella oli todettu pistemäisesti hyvinkin rikkaita juonia, jopa paikoin ainakin pieniä malmioitakin, heräsi varhain ajatus lisätä eväitä jo tehtyjen löydöksien osittaisella hyväksikäytöllä. Samalla haluttiin louhinnan antamaa selvyyttä moniin näiden oikullisten malmityyppien ominaisuuksiin. Markkinoita v. 1958 tutkittaessa ilmeni tyydyttäviä mahdollisuuksia myydä 1,5 % U sisältävää tai rikkaampaa malmia eurooppalaisille ostajille. Hutunvaaran malmioiden kairausanalyysit osoittivat n. 0,3 % U keskipitoisuutta, pikivälkejuonien prosenttiluokkaa olevia arvoja, ja harvinaisen rikkaita näytekappaleita saatettiin ilmeisesti poimia helposti. Vaikutti perustellulta yrittää saada tuotanto alkuun pienessä mittakaavassa valmistaen sopivalla lajittelumenetelmällä korkeaprosenttista palamalmituotetta ja käsitellen lajittelujäte tulevaisuudessa erikseen, varsinkin kun rikas uraanimalmi tuntui harvinaisena tavarana olevan kohtalaisissa hinnoissa.

Suunnitelmia käytiin laatimaan kevättalvella 1958. Apuna käytettiin asiantuntijoita maan kaivosteollisuudesta sekä erikoisesti VTT:n Vuorilaboratoriota, joka kesän aikana suoritti murskaus- ja rikastuskokeita toimitetuilla malminäytteillä. Käsinlajittelussa päästiin 0,4-0,6 % U sisältävillä näytteillä 1-2 % U lajittelutuotteisiin saannin ollessa 35-50 %, ja menettelyn onnistuminen kentällä näytti luultavalta. Suoritettiin myös vaahdotus- ja tärypöytäkokeiluja, jotka osittain onnistuivatkin kohtalaisesti, mutta osoittivat suuria vaihteluja eri malmityypeille. Kokeiden mukaan suunniteltiin murskaus- ja lajittelukaavio n. 10 malmitonnin tuntisyötölle. Tarkkoja tietoja enempää uraanin kuin murskeenkaan seulajakautumisesta ei ollut, vaan nämä arvioitiin.

 

Paukkajanvaaran uraanikaivos vuonna 1961. Kuva: Ilkka Laitakari, Geologian tutkimuskeskus.

Syksyllä 1958 rakennettiin Hutunvaaraan suunnilleen murskauslaitos. Samanaikaisesti louhittiin malmipuhkeamista avolouhoksina n. 4 700 m3, josta 2 750 m3 katsottiin malmiksi. Louhintatyön suoritti ulkopuolinen urakoitsija käyttäen raskasta kalustoa, kuten kaivinkoneita ja puskutraktoreita. Murskaus- ja lajittelulaitosta käytettiin syksyllä 1958 eri otteisiin muutamien viikkojen ajan. Ilmeni, että rikkaan palamalmin tuottaminen lajittelemalla tulisi olemaan vaikeaa. Tiukkaan lajitteluun ja rikkaaseen palamalmiin pyrittäessä syntyi tuotetta merkityksettömän vähän. Todettiin myös, että mekaanisesti heikot uraanimineraalit pyrkivät murskautumaan emäkiviä helpommin ja täten seuraamaan hienoja raeluokkia ohi lajittelun. Lisäksi myöhäissyksyn sääolosuhteet ja mekaaniset häiriöt vaikeuttivat tämän tilapäisrakenteisen laitoksen käyntiä. Sensijaan uraanimineraalien tunteminen ei tuottanut lajittelussa vaikeuksia.

Koeajosta ei raportteja tai päiväkirjoja ole käyttävissä. Näyttää kuitenkin siltä, että lajitellun palamalmin keskipitoisuus liikkui 0,7-1,2 % U välillä. Saantia on syötetietojen puuttuessa vaikea päätellä, mutta se lienee ollut alhainen. Oli luultavissa, että VTT:lle toimitettu kokeilumateriaali ei vastannut louhinnassa saatavaa malmia, ja asiaa tutkittaessa todettiinkin tämä johtopäätös paikkansapitäväksi.

Urakoitsijan suorittamassa louhinnassa olivat selektiivisyyden kontrollimahdollisuudet huonot. Todettiin, ettei malmin ja raakun pitäminen erillään ollut onnistunut, eikä malmin rakenteesta ja laadusta oltu saatu luotettavaa kuvaa. Oli kuitenkin nähtävissä, että malmiot jatkuivat syvyyssuuntaan likipitäen kairauksien antamissa rajoissa. Avolouhoksien jatkaminen 3-6 m:n paksuisilla 60-70 asteen kaateisilla malmioilla usean kymmenen metrin syvyyteen vaikutti hankalalta, erittäinkin kun kattopuolella oli parinkymmenen metrin soraharju ja kivi sangen rikkonaista.

Marraskuun lopussa 1958 keskeytettiin sekä louhinta että lajittelu, ja ryhdyttiin tämän toiminnan antamien kokemusten perusteella harkitsemaan teknillisesti paremmin soveltuvien hyväksikäyttömenetelmien kokeilua.

 

Tuotantokokeilujen toinen vaihe

Toiminnan jatkamista suunniteltaessa ei alkuvuodesta 1959 ollut mitenkään varmasti nähtävissä, minkä naurismaan kautta tie olisi ollut oikoisin. Seuraavat seikat oli kuitenkin otettava huomioon:
* Todettujen uraanimalmityyppien rikastaminen pelkällä lajittelumenettelyllä ei ollut mahdollinen.
* Inventoidut malmiot näyttivät sisältävän yksistään Hutunvaarassa n. 100 t U-metallia 0,25-0,3 % malmina.
* Valtaosa Kolin Jakson tutkimusaluetta oli käytännöllisesti katsoen selvittämättä, ja tutkimustyö tulisi ilmeisesti muodostumaan pitkäaikaiseksi.
* Yhtiön laajan ja monipuolisen tutkimustyön rahoittaminen oli jo nyt osakkaille tuntuvana rasituksena.
* Mahdollinen tuotantotoiminta sisälsi erinäisiä riskejä, joiden katsottiin pääasiassa johtuvan käsittelyprosessista ja uraanimarkkinoista. Pienimittakaavainen kokeilu taas tuskin pystyisi tarvittavia tietoja antamaan.
* Ulkomaisen ostajan kanssa oli saatu v. 1958 lopulla syntymään suurehko palamalmin toimitussopimus. Tämä aluksi hyviäkin toiveita herättänyt sopimus vaikutti sitten vahvasti koetoiminnan suunnitteluun ja toteutukseen. Ostaja vaati tiukasti sovitun uraanimäärän toimitamista vaihtajilla moitteeton 85 % U3O₈ sisältävä keltainen kakku, mutta myös yksinkertaiset neutralointisaostukset antoivat 25-50 % U3O₈ sisältäviä tuotteita.

Koeluontoista uraanikaivostoimintaa harjoitettiin Enon Paukkajanvaarassa Atomienergia Oy:n koekaivoksella ja -rikastamolla vuosina 1958- 1961. Paukkajanvaaran kaivosalue peitettiin 1990-luvun alussa.

V. 1959 ryhdyttiin uudelleen syväkairauksiin Hutunvaarassa, tarkoituksena aikaisempien käsitysten tarkistaminen. Syyspuolella katsottiin näiden käsitysten tulleen runsain mitoin vahvistetuksi. Samanaikaisesti tutkittiin sekä pintatutkimuksin että kairauksin Herajärven kannasta ja Riutan aluetta. Vuoden puolivälissä oli ratkaistava, ryhdyttäisiinkö teollisuusmittakaavaiseen tuotantokokeiluun, vai jatkettaisiinko muita tutkimuksia entiseen tapaan. Ratkaisun tekeminen käytettävissä olevin vähin ja ristiriitaisin faktoin oli vaikeaa, ja saatettiin hyvin odottaa tämän olevan niitä diagnooseja, joiden paikkansapitävyys selviää vasta ruumiinavauksessa. Kun kuitenkin oli nähty, että näistä uraanimalmeista tuskin saataisiin kunnollista selkoa muutoin kuin louhimalla, päätettiin pienen kaivoksen ja rikastamon rakentamiseen ryhtyä.

Vuositehoksi määriteltiin 30.000 tonnia raakamalmia, mikä perustui sekä markkinoihin että sen hetken kriitilliseksi tiedettyyn malmiarvioon. Rikastusmenetelmäksi valittiin rikkihappoliuotus ja neutralointisaostus, jotka antaisivat 20-30 % U sisältävän rikasteen. Murskaamolle varattiin käsinlajittelumahdollisuus. Mårtenson-malmio suunniteltiin louhittavaksi maanalaisena louhintana +60 ja +90 m:n tasoilta.

Huoltolaitokset pyrittiin pitämään niin suppeina kuin mahdollista, ja perheasuntoja ei toistaiseksi suunniteltu. Laitos merkittiin kaivosrekisteriin Paukkajanvaaran kaivoksen nimellä ja Hutunvaara-nimestä luovuttiin, koska viimemainittu paikka todellisuudessa sijaitsi n. 3 km:n päässä, ja pyrki aiheuttamaan sekaannusta.

Laitoksen rakennustyöt alkoivat elokuussa 1959. Vuoden loppuun mennessä oli valmistunut murskaamo asennuksineen, siilot, rikastamohallit, sähkö-, vesi- ja viemäriverkko, korjaamo- ja varastorakennukset, kaivostorninostokone- ja kompressoriasemineen sekä huoltokeskusparakki keittiöineen ja konttori- sekä majoitustiloineen.

Paukkajanvaaran uraanikaivos vuonna 1961. Kuva: Ilkka Laitakari, Geologian tutkimuskeskus

Malmitutkimuksia ja kairauksia jatkettiin tämän ohessa. Mårtenson-malmiota koelouhittiin lisää n. 1 500 t tarkan kontrollin alaisena. Saadut 0,14-0,27 % U keskiarvot ja silmäkkeellinen rakenne eivät mieltä ylentäneet, mutta näyttivät kuitenkin mahtuvan syväkairauksen rajoihin. Loppuvuodesta koelouhittiin Herajärven kannaksella aluksi rikkaan tuntuista pientä puhkeamaa, josta vain voitiin todeta, että se oli suurta sukua, mutta laihanlainen. Saatiin kuitenkin osittain hyvääkin materiaalia murskaus ja käsinlajittelukokeiluihin.

 

Paukkajanvaaran murskaamo ja rikastamo

Rikastamon asennuksia odotellessa suoritettiin vuodenvaihteessa 1959-60 murskausta ja käsinlajittelua. Haluttiin varmistua siitä, kävisikö tämä yleensä millekään täällä tavatulle uraanimalmille päinsä, ja pitihän palamalmiakin saada ainakin malliksi. Kaikkiaan käsiteltiin n. 1 200 ton vaihtelevia malmityyppejä sekä malmi- että raakkuerottelua ja myös kertaavia erotteluja käyttäen.

Rikastamon alapää lähellä Isoa Hiislampea tammikuussa 1960. Suunnittelussa oli käytetty hyväksi maaston sopivan kaltevaa rinnettä. Syötetty malmi siirtyi painovoimalla vaiheesta toiseen yksinkertaisin laittein. Kuva Kalervo Räisänen.

Parhailla erikseen valiten louhituilla 0,4 % U pitoisilla erillä päästiin 1,2-1,5 % U palamalmiin ja 15-20 % saantiin, mutta tällainen louhimismahdollisuus oli merkityksettömän pieni. ”Run of Mine”-erillä, joiden pitoisuus vaihteli 0,1-0,2 % U, putosi tuotteen pitoisuus alle 1 % U ja saanti jäi 2-4 %:ksi. Uraanin tunteminen lajittelussa kävi tyydyttävästi eikä rikastuminen hienoihin raeluokkiin ratkaisevasti haitannut. Syynä tuloksiin oli yksinkertaisesti se, ettei lajitteluhihnan kautta kulkeva murske sisältänyt kylliksi lohkareita, joiden pitoisuus olisi ollut prosenttiluokkaa.

Huhtikuussa 1960 olivat rikastamon asennukset niin pitkällä, että jauhatusta ja liuotusta päästiin kokeilemaan. Kun laitos oli rakennettu lyhyessä ajassa, kireällä talousarviolla ja käyttäen nopeasti saatavissa olevaa kalustoa, arveltiin käytössä ilmenevän erinäisiä hankaluuksia ja koeajo haluttiin aloittaa mahdollisimman aikaisin. Rikastamon periaate on esitetty oheisessa kuvassa.

Kvartsimalmien teräskuulajauhatus antoi liiemmälti rautaa liuotusprosessiin, joten odotusten mukaisesti siirryttiin jo alkukokeiluissa autogeenijauhatukseen ja jauhinkappaleet poimittiin lajitteluhihnalta. Paremman tuntitehon saamiseksi varustettiin mylly lisäksi myöhemmin n. 1000 kg:n Ni-Hard kuulakuormalla. Jauhatusta haittasi pahiten kvartsiittien vaihteleva laatu. Ennen kuin kovimmat kivet olivat jauhautuneet riittävästi pyrkivät serisiitit ylijauhautumaan ja aiheuttivat liuotuksessa ja pesusakeutuslaitteissa pahan kiusan.

Luokittelusykloonilla saatiin lopuksi jauhatus toimimaan tyydyttävästi, vaikka luokittelukyky jättikin toivomisen varaa. Pätevämmän sykloonimallin tai muun luokittelulaitteen kokeilutarve on ilmeinen. Liuotus sujui jotakuinkin laboratoriokokeiden antamia osviittoja myöten. Alussa tuotti vaikeuksia karkeiden rakeiden taipumus latautua potkuritankkeihin, mistä selvittiin jauhatuskarkeutta säätämällä ja Denver-tyyppistä air-lite putkistoa käyttämällä. Hienot silikaattirakeet taas pyrkivät tahmautumaan koneistoihin ja tankkien seiniin kitin tavoin, ja sekoituksen vahvistaminen paineilmalla oli ajoittain tarpeen.

Pesu ja sakeutus pyrkivät väliin nostamaan tukan pystyyn. Nämä olisivat arvatenkin onnistuneet mutkattomasti käyttämällä haponkestäviä suotimia, mutta pääoma- ja myös hankintasyyt eivät alun perin tätä suunnitelmissa sallineet. Kolmivaiheinen sykloonipesu onnistui vielä jotakuinkin kelvollisesti, mutta sen ylivuodon sakeutus tarvittavaan liuoksen saostuskirkkauteen ei lasketulla sakeuttajalla käynyt alkuunkaan. Hienot 400-800 meshin silikaattirakeet leijuivat liuoksessa tuntikaupalla painolaista suuremmasti välittämättä.

 

On todennäköistä, että tarpeeksi suurta haponkestävää sakeuttajaa ei tähän erotukseen kannata hankkia, vaan suodinmenettely on taloudellisesti edullisempi, vaikkapa liuotusta voitaisiinkin ajaa melkoisesti karkeammalla jauhatusasteella. Uraaniliuoksen kirkastaminen jouduttiin suorittamaan järjestämällä sakeuttajan jälkeen betoniset laskeutumisaltaat, joissa viipymisaika oli 24 h luokkaa. Täten saatiin liuoksen kiintoainemäärä putoamaan muutamaan mg:aan litralta ja liuos saostuskelpoiseksi. Teoriassa oli mahdollista saada nämä laskeutumisaltaat toimimaan siedettävin liuoshäviöin, mutta käytännössä ei sakeutumista ja varsinkaan pohjaliejun tyhjennyksen kontrollointia yleensä saatu tyydyttäväksi. Pohjalietteitä poistettaessa imivät pumput vaihtelevia määriä uraaniliuosta, ja valvontakin jäi liiemmalti hoitajien hoksottimien varaan. Tästä syntyi pahin ennakolta laskematon uraanihäviö koko prosessissa.

Uraanin saostus, jota alun perin oli menetelmän harvinaisuuden vuoksi pidetty kriitillisenä, onnistui täysin tyydyttävästi. Aluksi suoritetusta etuneutraloinnista MgO:lla luovuttiin, koska se ei tuottanut erikoisia etuja. Varsinaisessa saostuksessa siirryttiin muutaman kuukauden jälkeen NaOH:sta kalkkisaostukseen, pääasiassa siksi, että saatu sakka oli paremmin suodittavaa. Tämä johtui sekä syntyvästä kipsistä että mahdollisesti hydroksidien edullisemmasta muodosta. Saostuksen pahimmat vaikeudet aiheutuivat Fe- ja Al- hydroksidien ja piihappogeelin mukaantulosta, joka alensi tuotteen pitoisuutta. Sopivalla pH-kontrollilla saatiin nämä kuitenkin tyydyttävästi hallituiksi. Tässä oli suurta apua liuotus- ja saostuspiiriin asennetusta automaattisesta Beckman pH-mittarista.

Uraanisakan sakeuttaminen ennen suodintaa ei tuottanut vaikeuksia. Suodinpuristin toimi muutoin tyydyttävästi, mutta sopivien suodinkankaiden löytämisessä ja jatkuvassa saannissa oli vaikeuksia. Parhaimmillaan sekä Tampereen Verkatehtaan rintaliivikankaat että saksalaiset Diolenkankaat toimivat täysin moitteettomasti. Suotimista tietysti vaikeuttivat inhorealistisen limaiset hydroksidit ja piihappogeeli, jotka helposti aiheuttivat tukkeutumia, kankaiden siirtymisiä ja repeämiä tehden täten suodoksen sameaksi. Valvonnan oli oltava kovin tarkkaa, ja suodokselle oli tarpeen järjestää nopea palautusmahdollisuus pesu-sakeutuslaitteisiin.

Rikasteseoksen kuivaus oli odotetta hankalampaa. Laboratoriokokeiden perusteella odotettiin 50 % vesipitoisuutta suodinkakussa, mutta käytännössä saatiin 80-85 % vettä, josta suurin osa oli sidottuna sakan molekyylirakenteessa. Poistettava vesimäärä kasvoi täten huikeasti. Kokeiluja suoritettiin mm. tyhjiökuivauksella, korkeapaineella ja erilaisilla täryttimillä. Parhaimmaksi jäi kuitenkin vanha varma lämpöhaihdutus. Sitä varten rakennettiin tiilirunkoiset öljylämmitteiset kuivauskaapit, joiden lämpötila voitiin nostaa aina yli 300 C. Täten voitiinkin rikaste kuivata mielivaltaiseen kuivausasteeseen. Käytännössä vietiin kuivaus usein 4-7 %:iin H2O, mikä aiheutti jo lievää hygroskooppisuutta. Pelättyä uraanisilikaattien muodostusta ei vielä ainakaan 300 C:ssa todettu. Melkoinen leipomohan kuivaamosta kylläkin muodostui.

Vuosina 1960–61 tuotettu puolirikasteeksi ristitty tuote sisälsi n. 30 t uraania. Rikastusmenetelmä osoittautui pääpiirteissään käyttökelpoiseksi, ja siirtyminen ioninvaihtajiin ja puhtaampaan tuotteeseen tapahtuisi luultavasti vaikeuksitta. Tärkein korjausta kaipaava yksityiskohta on pesukirkastusmenetelmä.

Rikastusprosessin PUISIA liuotusaltaita. Tammikuu 1960. Kuva Kalervo Räisänen.

Rakennus- ja koekäyttöaikanaan tämä rikastamo oli tiedettävästi ainoa puolirikasteen valmistukseen saostusmenetelmällä tarkoitettu laitos maailmassa. Se herätti tiettyä mielenkiintoa Euroopan harvoissa tuottajissa, koska raffinoinnin keskittäminen yhteisiin keskuslaitoksiin on pienten syrjäisten kaivosten kannalta taloudellisesti houkuttelevaa. Kokeilut raakkujen, nimenomaan diabaasin, erilleen lajittelusta ennen jauhatusta eivät parantaneet rikastamon käyntiarvoja niin paljoa, että niiden taloudellisuuteen olisi luottamusta syntynyt.

 

Tuotantokokeilujen keskeyttäminen

V. 1960 syksyllä oli nähtävissä, että Kolin jaksolla oli tarpeen kenties hyvinkin laaja tutkimusohjelma, joka vaati pätevää organisaatiota ja tutkimuskalustoa. Atomienergia Oy ei enää katsonut voivansa laajentaa malmitutkimuksiaan pitkälle tulevaisuuteen, jonka vuoksi tutkimusalueet ja työn jatkaminen keskinäisellä sopimuksella siirrettiin Outokumpu Oy:n haltuun. Louhinta- ja rikastustekniikasta oli ilmeisesti saatu ainakin suurin osa käytetyillä menetelmillä otettavissa olevista tiedoista. Tutkimusmielessä ei tuotannon jatkaminen kenties köyhin syöttömalmein ollut tarpeen. Sensijaan harkittiin, olisiko louhinnan jatkaminen porauksien indikoimien uusien uraanimuodostumien lähemmäksi tutkimiseksi ollut puolustettavissa, mutta kertyneet tiedot arvioitiin toistaiseksi liian heiveröisiksi oikeuttaakseen kalliiseen louhintakokeiluun.

Niinpä katsottiin parhaaksi keskeyttää tuotantokokeilut Paukkajanvaarassa toistaiseksi, ja jäädä odottamaan, millaisia uusia malmihavaintoja tutkimus kenties toisi esiin, ja miten kotimaan uraanin tarve ottaisi kehittyäkseen. Ulkomainen markkinointitilanne oli kylläkin vielä tuotannon keskeytyessä kutakuinkin tyydyttävä ja Paukkajanvaaran kapasiteetin mukaisten pikkuerien sijoittaminen Euroopan vapaille markkinoille olisi ilmeisesti onnistunut edelleenkin.

Keskeytyksen jälkeen on Paukkajanaaran laitoksen runkokoneisto tarkastettu ja kunnostettu, sekä pyritty säilömään koipussiin siten, että toiminnan uudelleen alkaminen olisi tarvittaessa mahdollisimman nopeasti ja helposti suoritettavissa.

Kun Paukkajanvaaran kaivos suljettiin vuonna 1961, kaivosalueen kunnostusta ei järjestetty. Vasta vuonna 1993 silloinen maanomistaja teetti kaivosalueen suojauksen. Säteilyturvakeskuksen aloitteesta ja ohjauksessa. Käsitelty alue oli kooltaan noin 1,5 km2 ja suojauksessa kuilu räjäytettiin umpeen, jätealue tasoitettiin, peitettiin moreenilla ja savella sekä ympäristö maisemoitiin. Kaikkiaan peittomaiden paksuus tuli olemaan 1,5 – 2 metriä. Samalla järjestettiin myös ympäristön tilan seuranta.

Lähteet:

– Vuoriteollisuus 2/1961

– Materia 3/2006

– GTK:n tietoaineistot.

 

Paukkajanvaaran uraanimalmiolla

Perustietoa ensimmäisestä vierailusta Paukkajanvaaran uraanikaivokselle:

https://kaivostutkijat.blogaaja.fi/paukkajanvaaran-uraanikaivos/

 

Ruunaniemen uraaniesiintymä 9/2020

Paukkajanvaaran lähellä sijaitsee myös muita pienempiä uraaniesiintymiä. Ylä-Paukkajan Ruunaniemestä on myös paikannettu pieni uraanimalmio. Esiintymä löytyi 1950-luvun lopun radiometrisissä mittauksissa, ja radioaktiivinen paljastuma paikannettiin 1957 Atomienergia Oy:n etsinnöissä. Outokumpu malminetsintä tutki aluetta 1961-1963 ja 1968, ja porasi mm. 47 kairareikää alueelle. Malmiarvio 60-luvulta 112 000 t, uraanipitoisuus 0,14 % eli 157 t puhdasta uraania.

Ruunaniemen esiintymä löytyy parin kilometriä varsinaisesta kaivoksesta etelään, Ylä-Paukkajajärven itäpuolella.

Sieltähän sitä itseään löytyy. Sammalmättäiden keskeltä erottuu selvä kuoppa, jossa on näitä mystisiä kiviä.

Suurimmat lukemat olivat tasoa 20 mikrosievertiä/h eli jopa suuremmat mitä Paukkajan uraanikaivoksella irtosi. Paukkajan uraanimalmio tosin on pääosin peitelty, Ruunaniemessä ei.

Koekuopan vierestä rannasta löytyy kasa kiviä…

Osa kivistä on todennäköisesti uraanipitoisia, ja uraaninetsijöiden jäljiltä….

 

Jälkisanat

Paukkajanvaaran uraanikaivos on malliesimerkki kaivosteollisuuden mineraalihuumasta; uraaniprovinssista. Uraanihumpan perintönä alueelle on jäänyt näkymätön saastuttaja. Härskeintä tässä lienee, että kaivosaluetta ei kunnostettu 30:een vuoteen! Ja kuinka ollakaan Outokummun vastuullahan nämäkin oli… Eikä ylisanoja nämä kunnostustoimet saa. Jos varsinainen malmio on peitelty savella ja maa-aineksella ”jotenkuten”, on jäänyt uraanipitoiset partikkelit luonnon ja purkuvesien armoille. Pahiten on saastunut Iso Hiislampi, jonka sedimentteihin on kertynyt melkoinen määrä uraania. Ja paljon on virrannut vettä sitten 60-luvun. Osa uraanipartikkeleista on iloisesti ”rikastuttanut” elämää aina Pieliseen asti.

Olisi mielenkiintoista myös tietää millainen perimä kaivoksella työskennelleille henkilöille on syntynyt. Nykypäivän standardeilla työturvallisuus on ollut ainakin vähintäänkin kyseenalaista; ympäristönormeista puhumattakaan.

Paukkajanvaaran entisen uraanikaivoksen tutkimuksessa pyrittiin selvittämään radionuklidien liukoisuutta 1990-luvun alkuvuosien kunnostuksen jälkeen. Alueella on kaksi ensisijaista kontaminaatiolähdettä: raakkukasa ja jätekenttä. Tulokset osoittivat, että 226Ra on liuennut raakkukasasta ja kertynyt ympäröivään maaperään. Raakkukasan läheisyydestä kerätyissä kuivuneen puronuoman sedimenttinäytteissä 226Ra ja 238U-konsentraatiot olivat maaperänäytteitäkin suuremmat. Jätekentästä radionuklidit saattavat huuhtoutua pieneen järveen tai puroon, joka kulkee kentän vieressä ja laskee järveen. Jätekentän ja puron välistä kerättyjen maaperänäytteiden tulokset osoittivat, että 226Ra ja 238U huuhtoutuu pintavalunnan mukana. Järven pohjasta kerätyissä sedimenttinäytteissä oli havaittavissa 210Pb -ja 226Ra-nuklidien fraktioitumista 238U nähden. Näin ollen tulosten perusteella ainakin 226Ra-nuklidin huuhtoutuminen raakkukasasta ja mahdollisesti rikastushiekkakentältä sekä kertyminen ympäristöön jatkuu edelleen.

Lähde: Tuovinen Hanna, 2015,  Mobilization of natural uranium series radionuclides at three mining sites in Finland

Pielinen kesällä 2020. Tuohon parin kilometrin päähän laskee vetensä myös Paukkajanvaaran alueen valumavedet.

Jälkirikastus

Sinne ”katosi Paukkajanvaaran uraaniongelma. Minne katosi Talvivaaran uraani?!?

 

Tämän uraanipitoisen informaation tarjosi Kaivostutkijat

Jari ja Jarkko

 

Hyvä dokumentti Paukkajanvaaran uraanikaivoksesta: